[See image gallery at www.laitasaari.fi] Puhelin keksittiin Italiassa vuonna 1876 ja Suomen ensimmäisen puhelinlinjan rakensi Johan Nissinen vuonna 1877 Helsingissä tontilleen Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan. Ensimmäinen puhelinlaitos perustettiin Turkuun vuonna 1881 merikapteeni Frans Nordforsin toimesta. ¹

Oulun puhelinlaitos aloitti toimintansa vuonna 1882. Puhelimen tulo maaseudulle kesti verrattain pitkään – loppuvuodesta 1893 valmistunut Muhoksen linja oli Oulun telefooniosakeyhtiön ensimmäinen maaseutulinja. Puhelimen hankkivat ainoastaan muutamat korkeimmat virkamiehet ja säätyläishenkilöt, maakauppiaat ja opettajat ja vain jotkut varakkaimmat maanviljelijät. Vuonna 1910 oli Muhoksella tuhatta asukasta kohti vain 3,5 puhelinta.

Vuoden 1904 Telehvooni-Luettelo Pohjois-Suomessa kertoo, että Koivikon maanviljelyskouluun pääsi yhdellä soitolla, Rönkköön kahdella. Tietysti pappilassa rovasti Strömmerillä oli puhelin sekä Viinikassa asuvalla pastori Simeliuksella. Hakkarilassa talostelevalla maanmittari Fredric Sjöholmilla ja hänen kolleegallaan, Heljässä asuvalla Oskar Tigerillä oli niinikään telehvooni. Nimismiehenkin sai halutessaan langan päähän – Aksel Melart asui Yliväärässä.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Oma puhelinosuuskunta perustettiin Muhokselle 1920-luvulla. Kauppias V. Ervasti ja maanviljelijä J. T. Karhu, Antti Pyykkö, Iikka Kärsämä, Iisakki Valkonen ym. anoivat 28.5.1926 vahvistusta perustamalleen Muhoksen puhelinosuuskunnalle, jonka säännöt maaherra vahvisti vielä samana vuonna. ²

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Tuolloin Laitasaarenkin puhelinkanta lisääntyi. Entisten lisäksi puhelin tuli Viinikkaan A. Kaupille, Ketolaan A. Keräselle, maanviljelijöille J. Kärnä, J. Laukka, V. Leino (Korila) ja A. Tarvainen (Kopsa). Muhoksen osuuskaupan Laitasaaren myymälän numero oli 31. Kestissä asuvalla J. Nousiaisella oli puhelin sekä kotonaan, että huvilallaan. Laukan talon numeroa 20 käytti myös Oulujoen uittoyhdistys.

Muhoksella oli tuolloin kaikkiaan 39 puhelinta. ³

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Oulujoen rannalla kasvoivat sievä tyttö ja sinisilmäinen poika, jotka kerran karkasivat Lempi-laivalla kaupunkiin. Siellä he  kihlat ostivat! Ja siitä se alkoi…

1930-luvun lopulla löytyivät Rovalta hirret kodin rakentamiseen tilalle Kulmala no 23:90, joka oli erotettu Keränen/Siekkinen/Lohela -tilasta.  Valmistui pieni pirtti ja kamari. Pihapiiriin tehtiin navetta ja talli sekä maakellari, joka oli sodan aikana äidin ja pienten poikien pommisuojana. Savusauna oli jo valmiina etäämpänä, yhteisenä veljesten kesken. Sauna oli käytössä niin kauan kuin sen lämmittäjä äiti-Aino eli – niin työläs homma sen lämmitys oli. Mutta sen saunan lämpö ja tuoksu ei unohdu koskaan.

Rakennettiin myös puohi, jossa yhäkin viljalaarit ovat jäljellä. Siinä kuitenkin aluksi oli pyöräkauppa. Iisak Kaupilta (Viinikka no 8) Oulusta siihen hommattiin tavaraa. Kylällä on vieläkin henkilöitä, jotka kertovat ostaneensa ensimmäisen pyöränsä puohista.

Jossain vaiheessa pihaan siirrettiin suuri elokatos. Se oli nykyisen Valtatie 22:n rautatien puoleisella alueella, yhteisenä puintipaikkana. Höyrykoneella oli puimuri toiminut. Tuttavani laitasaarelainen isäntä kertoi, että elokatos oli myös vapaa-ajan kokoontumispaikka, siellä pidettiin rynttyjä  eli se toimi tanssipaikkana. Katoksen leveissä seinälaudoissa näkyy 1800-luvun loppupuolen päivämääriä ja venäjänkielisiä kirjaimia.

Olisiko välirauhan aikaa ollut, kun aseveljet Lohelan (Siekkilän) Heikki  ja Väisäsen Eino olivat tuumanneet perustaa Kulmalaan kaupan. Niinpä taloa laajennettiin ja kauppa perustettiin.

Useilla henkilöillä on muistikuvia kaupasta: sukulaistyttö Aune oli laitettu Kemistä pommituksia pakoon Laitasaareen. Hän muistaa, miten iltaisin kokoontui väkeä Kulmalaan kuuntelemaan sotauutisia radiosta ja silloin hän sai olla kauppaneitinä. Kun hän sitten sai palata kotiin, oli niin kiire, että hän sulloi pestyt, jäiset vaatteet pahvilaatikkoon äidiltäni saamansa tuliaisriisipussin sekaan. Kemin asemalle laskeuduttaessa pahvilaatikko hajosi , kun vaatteet olivat sulaneet – riisit lensivät pitkin kenttää. Oli itku tytöllä tullut.

Kaupungista oli houkuteltu nätti kauppa-apulainen, Eila. Eilalla on paljon muistoja tuosta ajasta. Hän oli asunutkin kaupalla, omassa pienessä kamarissa. Seinänaapurina olivat villit pikkupojat! Eilan kertomuksista ymmärtää tuon ajan niukkuuden; tavaraa ei tahtonut saada.

Oman ikäiseni tyttö, Liisa, muistaa miten tärkeältä tuntui kävellä ”Kulumalan kauppaan”, käsi äidin kädessä. Matka tuntui pitkältä, mäki suurelta.

Luultavasti noihin aikoihin pihapiiriin tehtiin paja. Heikki-isä oli sotarintamalla oppinut kengityssepän taidon. Usein olen ahjoa pyörittänyt ja tuntuu, että hätätilassa osaisin hevosen vielä kengittää. Paja oli monitoimihalli – raudasta syntyi jos mitä. Alasimen äänen voin vieläkin kuulla korvissani. Pyörien osia ja muita tarvikkeita oli seinillä ja laatikoissa, aivan kuin rautakaupassa ikään. Maa- ja metsätalouden työvälineitä teroitettiin ja korjattiin.

1950- ja 60-luvun Laitasaari on muistoissani  idyllisenä maalaismaisemana, missä asui työteliästä väkeä. Oulujoki virtasi kylän läpi, hiekkatie kiemurteli molemmin puolin jokea.

Kun tuli kevät ja kevättyöt alkoivat, tunnelma oli sanoinkuvaamaton: maan tuoksu, kuovin laulu, työkoneiden äänet. Kaiholla muistelen lehmien saattamista laitumelle, heinäntekoa, lainehtivia viljapeltoja, puinti- ja perunannostopäiviä, syksyisin marjastusreissuja. Myönnän kyllä, että itse sain vain nauttia, kyllä muut tekivät todellisen työn.

Mutta osaan arvostaa sitä työtä, mitä äidit ja isät tekivät ja monet lapset pienestä pitäen.

Kylän väki tunsi hyvin toisensa ja oli välitöntä ja avuliasta. Oli selvitty vaikeista ajoista, vaikka ne olivat jälkensä jättäneet.

Kylän lapset leikkivät yhdessä pihaleikkejä, kauppasta, kotista, piilosta, pojat olivat puksusilla itsetehdyin puupyssyin. Talvella pojat mittelivät voimiaan kukkulaherralla. Hiihdettiin – sukset paikattiin peltillä, kun ne Keräsen rannassa katkesivat hyppyrimäessä. Sahanterästä ja laudanpalasta tehtiin luistimet, narulla sidottiin jalkaan. Isommat olivat hoijakalla jäällä. Jääravit olivat jokatalvinen tapahtuma ennen voimalaitoksia. Uhkarohkeista sukellus- ja sulanreunakilpailuista  ei uskalla kertoakaan.

Muistissa on elokuvareissu, johon kylän ensimmäisellä traktorilla koko lapsilauma vietiin kirkolle.

Varttuneemman nuorison kesäinen kohtaamispaikka taisi olla Junninojan lava.

Omassa muistissa on erikoisesti Laitasaaren rukoushuone, jossa toimi kansakoulun ekaluokkamme.  Eipä voi turvallisempaa kouluympäristöä pienelle lapselle olla kuin se oli. Halusin lahjoittaa hiljattain kuvaraamatun rukoushuoneelle. Kylläpä siellä käydessäni tulvahtivat muistot pintaan.

Voimakkaan vaikutuksen on tehnyt joki. Paljon se on antanut, myös paljon vienyt. Elävä, kaunis ja pelottava.

”Kulumalan Pippa”

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Sain Pietarsaaresta upean kuvan – otettu ilmeisesti 1910-luvulla Laitasaaressa. Kauppa-apulaisena Hilja Hyrkki, Hyrkin no 12 talon neitejä. Kuvan muut henkilöt tunnistamatta. Kuka on toinen kaupanneiti?

Mitä mahdettiin myydä kaupassa tuolloin? Luultavasti kaikkea mahdollista mitä talouksissa tarvittiin.

Kuvan perusteella (klikkaa kuvaa isommaksi) myynnissä oli ainakin

• villalankavyyhtejä
• kaakaota, teetä, kahvia
• juustoja (foliopaketeissa olevat pallukat?)
• mustepulloja
• jotain muitakin tippapulloja, mitä lie – kamferttia tai jotain?
• omenoita (kädessä neidillä vasemmalla)

Varmaan kaupassa on ollut myynnissä myös tupakkaa, tulitikkuja, erilaisia astioita, vaatetavaraa, sokeria, jauhoja.

Ja palvelu pelasi – ei tarvinnut myyjää etsiä hyllyjen takaa. Kaupankäynnin ohella vaihdettiin varmaan kuulumisetkin.

Tarkastele Kaupin kaupan sivua – oliko Hilja Hyrkki töissä samassa kaupassa, muutama vuosikymmen aiemmin? Mitä muistat Laitasaaren vanhoista kaupoista – niitähän on ollut ennen useita – nyt vain yksi Päivärinteellä?  Katso myös Hannan kauppa sekä kauppojen kuvagalleriasivu.

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

21.12. Tuomas

Talvipäivänseisaus, vuoden lyhin päivä. Joulu alkaa ja miesväki lopettaa työnteon. Auringon pilkahduskin merkitsee poutaista kesää, sumuinen ilma kesähalloja.

Joulutöiden muistilista Kotiliesi-lehdestä vuodelta 1925

• 21.12. pikkuleipien leipominen, esim. tammenlehdet, kookoshiutalerinkilät
• 22.-23.12. joulukuusen hankkiminen, hiivaleivän, jouluvehnästen ja joulutorttujen leipominen – joulukuusen hankkimista ei pidä lykätä viimeiseen päivään, silloin voi olla pyryilma tai kova pakkanen
• 23.12. joulukinkun ym. keittäminen, laatikoiden valmistaminen, piirakoiden leipominen, luumukiisselin valmistus

Metsämökin tonttu, vuosimalli 1943 – Kymmenen metriä rusettinauhaa

Pieni kyläkauppa oli tupaten täynnä, kun tyttö työnsi oven auki ja jäi odottamaan vuoroaan oven pieleen. Aikuisten leveiden selkien välistä hän yritti kurkkia, miten myymäläapulainen kauhoi ruskeisiin paperipusseihin sokeria ja rusinoita, punnitsi pussit huolellisesti, kostutti liimanauhan ja kiinnitti sillä pussien suut. Ihmiset olivat tulleet jouluostoksille ja ostolistat olivat tavallista pitempiä.

Tyttö puristi pientä, ruskeaa kukkaroa hikisessä kädessään. Hänkin oli tullut samoille asioille. Tarkoituksena oli löytää vanhemmalle sisarelle sopiva joululahja. Mielessään hän oli punninnut useita vaihtoehtoja: ostaisiko koko rahalla siskon rakastamia Kis-Kis-karamelleja, joiden käärepapereissa kujeilivat leikkisät kissanpennut, vai ostaisiko sopivan pätkän leveää, silkkistä lettinauhaa ja lisäksi muutaman nekun tai tikkukaramellin? Rahaa ei ollut paljon, joten ostokset oli suunniteltava huolellisesti.

Tyttö vaihtoi jalkaa. Tuntui, että hänen vuoroaan ei ollut huomattu, eikä hän rohjennut työntyä aikuisten välistä eteenpäin. Alkoi väsyttää, kuumakin oli talvivaatteissa. Ilma sisällä tuntui raskaalta ja tunkkaiselta. Lattia oli kastunut kengissä kantautuneesta lumesta.

”Täällä on pieni tyttö odottanut jo kauan, nyt on kyllä hänen vuoronsa.” Ystävällisen näköinen emäntä osoitti tyttöä. Ei näyttänyt tutulta, oli ehkä joen toiselta puolelta.

Tyttö puikkelehti nopeasti tiskin ääreen. ”No, mitähän sinulle tulisi?” Myyjätär ei näyttänyt suorastaan kärsimättömältä, mutta kiireisen tuntuinen hän oli. Vuoro oli tullut liian nopeasti. Tyttö hätääntyi. Hän ei ollut ehtinyt tehdä päätöstään eri karamellilaatujen ja lettinauhavaihtoehtojen välillä. Lasivitriinissä hänen edessään oli näytteillä erilaisia rusettinauhoja: leveää, hohtavan sinistä silkkinauhaa, jossa oli kaunis, himmeä kiilto, vähän kapeampaa kirkkaan punaista ja vielä kapeampaa tummanvihreää. Äkillisessä päättäväisyyden puuskassa tyttö tyhjensi kukkaronsa tiskille ja kuuli äänensä sanovan: ”Ottaisin koko rahalla tuota tummanvihreää rusettinauhaa. Paljonkohan sillä saa?”

Myyjätär tuijotti hetken hämmästyneen näköisenä, laski rahat, sieppasi mittakepin. Sitten mittakeppi heilui ilmassa melkoisen tovin. ”Tällä saa tasan 10 metriä. Tarvitsetko tosiaan näin paljon?” ”Kyllä minä otan sen kaiken”, sanoi tyttö korvat punoittaen. Hän tiesi olevansa huomion keskipisteenä eriskummallisen ostoksensa takia. Hän ei uskaltanut katsoa ympärilleen, otti vain valkoiseen käärepaperiin käärityn nauhan ja poistui nopeasti kaupasta.

Kotimatkalla harmitti. Nyt koko raha oli käytetty kymmeneen metriin lettinauhaa. Mitähän sisar tuumaisi jouluaattona? Nauha ei ollut edes kaunista, sellaista himmeää, metsänvihreää.

Joulun aluspäivät kuluivat verkalleen. Siivottiin, leivottiin, ja talo tuoksui joululta. Muutamaa päivää ennen joulua isä toi heinähäkin päällä joulukuusen Vehkapurosta, ja koko tupa tulvahti täyteen raikasta talvi-ilmaa, kun hän kantoi kuusen sisään sulamaan.

Tuli jouluaatto. Oli satanut suuria lumihiutaleita koko päivän, ja puiden oksilla oli lumihuntu. Jo kolmen jälkeen hämärä kietoi verhoonsa pihapuut, tumman metsän reunan ja joelle päin viettävät pellot latoineen. Jouluruuat eivät oikein tytölle maistuneet: saunan jälkeen tulisi joulupukki.

Illalla tyttö istui pyhämekko päällään puhtaalle, tuoksuvalle räsymatolle kuusen viereen. Hän katseli lahjojaan, joita ei ollut paljon. Äidiltä hän oli saanut kirjan: Kiri, kiri Pekka Töpöhäntä. Se oli ainoa kirja siitä sarjasta, jota ei ollut alakoulun lainakirjastossa, joten hän oli toivonut sitä joululahjaksi. Hanna-tädiltä oli ristipistoin kirjailtu, vohvelikankainen kylpypyyhe. Anni-tädiltä oli iso maitosuklaalevy. Siitä hän oli taittanut palan ja maistanut, vaikka aikoikin syödä sitä säästellen, niin harvinaista herkkua se oli. Siskolta hän oli saanut Musta Pekka-pelikortit ja karamelleja. Pelikorteilla pelattaisiin joulun pitkinä pyhinä naapurin poikien kanssa.

Tyttö katseli äidin saamia lahjoja: yöpaita, kirja, patalaput, jotka tyttö oli virkannut, ja niistä oli tullut vähän epätasaiset. Siskolta äiti oli saanut pienen, kirjaillun liinan. Lisäksi hän oli saanut kynttilänjalan ja kattilan. Keneltähän kattila oli?

Isä oli saanut slipoverin, kirjan ja villasukat. Sisko oli saanut myös kylpypyyhkeen, suklaata sekä Anni Swanin kirjan Kaarinan kesäloma. Hän oli juuri aukaisemassa tytöltä saamaansa pakettia, jonka hän oli jättänyt viimeiseksi. Ällistyneenä hän mittasi paketista esiin lettinauhaa, josta ei näyttänyt loppua tulevan.

”Taivas, tuota pentua,” hän sai lopulta sanotuksi. ”Etkö enää hölmömpää keksinyt?” Sitten häntä rupesi naurattamaan.

Äiti sytytti tulen hellaan ja pani kahvipannun tulelle. Tyttö silmäsi vielä kerran aikuisten joululahjoja. Hän päätti, ettei halunnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Mikä joululahja se tuollainen kattila olisi?

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Päivärinne oli kylälle merkittävä paikka

Päivärinteen sairaala valmistui 1930-luvulla. Päivärinteen paikka oli valittu erityisen hyvin keuhkosairaille sopivaksi: paikka mäntymetsän keskellä, joki lähellä. Päivärinteellä oli oma puutarha ja iso sikala, ja näissä kävi työmiehiä myös Laitasaaren kylältä, mutta Väänäseltä ei oltu Päivärinteellä töissä. Sairaalan potilailta ylijäänyttä ruokaa ei heitetty hukkaan, vaan kuumennettiin ruuaksi sioille.

Keuhkotuberkuloosi oli yleinen ja vaikea sairaus; jos tauti tuli taloon, se usein tartutti kaikki talon asukkaat ja vei monet mukanaan. Jotkin potilaat olivat sairaalassa jopa vuosia. Onneksi tauti on nykyään voitettu.

Keuhkotautipotilaana oli Päivärinteellä useita tuttuja. Myös Elman mies sairastui, potien kuivaa yskää ja lievää kuumetta, mutta hänen piti odottaa vuosi hoitoon pääsyä sairaalan ollessa niin täysi. Mies oli sitten sairaalassa puoli vuotta, mutta parani täysin; 20 vuotta piti kulkea tarkastuksissa ennenkuin julistettiin keuhkotaudista terveeksi. Elma pitääkin ihmeenä, miten hän ja lapset säästyivät taudilta.

Miehen ollessa sairaalassa talon työt hoituivat työmiesten avulla, Elman isän auttaessa. Väinöä käytiin katsomassa talvella hevosella, Elma laittoi hevosen aisoihin Väinön äidin kanssa, ajoivat sitten jokea pitkin Päivärinteelle, jossa hevonen sidottiin rantapuihin sairaalassa vierailun ajaksi.

Lääkärinä Päivärinteellä oli Panelius, jonka hoitona oli makuuttaa potilaat klo 12-14 turkeissa maaten parvekkeella, ’hiljaisessa hallissa’, kun penisilliini ei ollut vielä käytössä. Panelius myös laittoi kykenevät potilaat monenlaisiin töihin, työpotilaiksi, pyykkitupaan tai kasvimaalle.

Naapureita ja lähikauppa

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Elman koulukaverit ja läheisimmät naapurit Lohelan talon lähellä olivat Klemetti ja Raappana, Väänäsen lähellä taas Karjalaisen Heikki ja vaimonsa Pikku-Kaija. Toisella puolella taloa oli Määttiä, ja Elma muistaa erityisesti Mari Määtän joka oli hyvin herttainen ja ystävällinen. Emännät kävivät toisissaan vieden lämmintä leipää, ja lainaten kahvia tai sokeria.

Lähin kauppa oli Kauppi, Oulun Osuuskauppa joen toisella puolella. Kauppa oli sekatavarakauppa, jossa myytiin vaatetta ja ruokaa, monenlaista maataloustavaraa. Kaupin kauppa oli jo Elman lapsuudessa, sieltä jäi mieleen mukavana kaupanhoitajana Greusin Hanna, joka kääräisi osuuskaupan jäsenille usein paperitötterön ja siihen makiaista kaupanpäällistä. Hanna Greus perusti sitten, jo 1930-luvulla Päivärinteelle oman kaupan joen rinteessä sijaitsevaan Parviaiseen. Sota-aikana ja sodan jälkeen kankaan saanti oli hankalaa, mutta Hanna hommasi kauppaansa kangasta saataville lasten korteilla. Ristiruutukankaasta tehtiin mm. tyynypäällisiä ja poikain paitoja, tyttöjen leninkejä.

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko.

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Kunne valivo vualimaisen valmistauhut?
Onnakko valivo vualimaisen vaimaloih
maih valmistauhut tai vallan asetteleheut? ¹

Tuollaisella itkuvirrellä saatettiin ”Ruotsi miehet” eli vienalaiset laukkukauppiaat matkaan perheistään. Vienankarjalaiset juuret omaavia asuu yllättävän paljon Laitasaaressa – moni esi-isistämme on kuullut äideiltään ja vaimoiltaan kyseisenlaisen itkuvirren.

Moni vienalainen tuli 1920-luvulla vallankumouksen aikaan Suomeen – ensin Ouluun ja sieltä sitten lähikyliin. Olen aiemmin kirjoittanutkin sivustolle artikkelin otsikolla Karjalaisista – Karjalaisuudesta

Osa palasi amnestian aikana takaisin – osa jäi. Luultavasti paikat olivat vienalaisille entuudestaan jo tuttuja, sillä laukkukauppiaat kävivät myös Laitasaaressakin. Laukkukauppaa harjoitettiin vielä jo tänne asetuttua – vielä vuonna 1958 Antti Ruottinen (s. 15.7.1905) harjoitti laukkukauppaa Laitasaaresta käsin.

Pistojärven Hämeenkylässä syntyneet Roope Ruottinen (s. 7.6.1901) sekä veljensä Antti asettuivat asumaan 1930-luvulla Kaupista lohkottuun Peltolaan. He olivat alunperin nimiltään Roman ja Andrej Lesonen – vienalaisittain Romana ja Oleksei.

Pistojärven Suvannonkylästä puolestaan oli kotoisin laukkukauppiaana toiminut Aleksei Iikanpoika Rotonen (s. 1884, alkuaan Aleksej Ignatanpoika Rodionov) ja hän osti aikoinaan Yli-Kaupin. Aleksin eli vienalaisittain Oleksein vaimo Olga perusti tänne ompelimon, joka tarjosi töitä kotoaan paenneille heimolaisille. Oleksei perheineen muutti vuonna 1936 Utajärvelle ja perusti sinne nk. maakaupan. Pistojärven Ison Iivanan (Ivan Rodionov) kaikki pojat olivat laukkureita, yksi heistä oli Janne – hänestä tuli kauppaneuvos ja vaihtoi sukunimensä Rajamaaksi ja toinen poika Jyrki vaihtoi nimensä Rotoseksi.

Hartikassakin asui heimolaisia – Toivo Kallio (s. 25.8.1902) Kontokista. Hän oli alkuperäiseltä nimeltään Grigor Karpov ja oli käyttänyt myös nimeä Riiko Riihiranta. Toivon vaimo oli Helena o.s. Garmujev (s. 12.6.1903 Vuokkiniemessä). Olisiko myös Riiko eli Toivo harjoittanut laukkukauppaa täällä – en tiedä, koska valitettavasti en ole saanut yhteyttä hänen jälkeläisiinsä.

Oulujoki oli tärkeä reitti Uhtuan ja Vuokkiniemen laukkureille, sillä sitä kautta he pääsivät nopeasti ja lyhintä reittiä Ouluun hankkimaan laukkukauppaansa tarvitsemaansa tavaraa. Reitti kulki Vuokkiniemen kylästä Tsenajärvelle siitä Aajuolahteen ja sitten Kivijärven kylään. Suomen puolelle päästyä matka jatkui Hyryyn. Hyrystä sitten päästiin eteenpäin katkeamatonta vesireittiä Vuokinjärvi-Alanteenjärvi-Vuokinjoki-Hyrynjärvi-Ristijärvi-Iijärvi-Kiehimänjoki-Oulujärvi-Vaala-Oulu.

Eri paikkakuntien ruotsinmiehillä oli omat myyntialueensa – nimittäin sama suku ”omisti” vuosikymmenestä toiseen tietyn alueen ja näin he pysyivät tuttuina alueen asukkaiden parissa. Nämä piirijaot olivat muodostuneet itsestään. Pistojärveläiset, vuokkiniemeläiset ja uhtualaiset harjoittivat nimenomaan kauppaa täällä Oulun ja Lapin suunnalla. Vuokkiniemeen kuuluivat myös Kivijärvi, Venehjärvi, Latvajärvi ym. pienemmät kylät. ²

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Mahtoiko laitasaarelaisten muistelema laukkukauppiaan puulaatikko olla tämä? Laatikko on kuulunut Pistojärveltä kotoisin olevalle Antti Ruottiselle. Laukku on nykyään hänen veljensä pojan omistuksessa ja hienosti säilytetty harvinaisuus. Tiedossani on, että vain yhdellä Oulussa asuvalla vienalaisella on sumtsa tallessa. Sumtsa on nahkainen selkäreppu, jota laukkukauppiaat kantoivat selässään pitkiä matkoja.  

Laitasaarelaiset muistelivat,  että täällä olisi kaksittain ollut kauppiaita – toinen mies ja toinen nainen.

Kalevi L kertoi, että

Mieskauppiaalla oli puulaatikko, jonka hän leväytti pirtin lattialle. Laatikossa oli erikokoisia lokeroita jossa tavarat olivat hyvässä järjestyksessä. Myytävänä oli ainakin täikampoja, nappeja, neppäreitä, pokaneuloja, ompelulankaa, pellavalankaa, vetoketjuja sekä paljon muutakin tavaraa. Naiskauppias oli vanha mummo, jolla oli etupäässä vaateravaraa. Hän yöpyikin usein kotonani.

Elsi L:lle tuli mieleen eräs  tapahtuma joskus 50-luvun loppupuolelta

Meille tuli kotiini Piilolaan Murtomäkeen kaksi mieskauppiasta joilla oli matkalaukussa myytävää. Oli pimeä loppusyksyn ilta. Äitini osti minulle ruskeat teryleeniset pitkät housut, joita siihen aikaan ei tytöillä juuri ollut. Aamulla kun menin Korivaaralle kouluun ja huomasin, että opettaja Alpo Helenteellä oli  omasta mielestäni juuri samanlaiset housut jalassa. Minua hävetti ja voi sitä itkua ja taistelua kotona kun kieltäydyin laittamasta niitä housuja enää jalkaani, enkä laittanut sen koommin. Olin silloin ehkä 9-vuotias.

Matti S muisteli

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Aarno Määttä, jonka suku on lähtöisin Pienimäätästä no 17, on haastatellut laitasaarelaisia viime vuosituhannen lopulla. Julkaisemme Aarnon lähettämiä juttuja sivustolla.  

Haatajan Elvi (s. 1911), jonka kotitalo oli Honkarinta no 78, on muistellut seuraavaa:

Pikkaraisen no 72 isäntä oli viemässä tervaa Ouluun. Hän kuljetti tervat Laitasaaren Laukan tilan rantaan ja siitä oli tarkoitus jatkaa veneellä Oulujokea myöten Ouluun. Kun venettä lastattiin se kaatui, mutta isäntäpä ei harmitellut karanneita tervatynnyreitä, vaan kun itsekin oli muljahtanut jokeen – oli vain päivitellyt, että kastuikohan rahat!

Laukasta Pesolaan oli tie tehty kesällä kuljettavaan kuntoon jo 1800-luvulla. Tien hoidosta huolehtivat talolliset. Sanginjokiset kulkivat usein Laitasaareen ja siitä laivalla Ouluun. Sota-aikana ei Sanginjoelta Ouluun ollut linja-autokuljetusta – silloin mentiin hevosella Laitasaareen, josta pääsi ainakin junalla Ouluun.

Elvi on myös muistellut, että Palokankaalla (ent. Pikkarainen no 72), Honkalassa ja Huovisella on aikoinaan ollut kauppa. Kaupanpitoa hoidettiin niin, että kun isäntä kävi hevosella kaupungissa, hän toi tavaroita enemmän kuin omiin tarpeisiin ja ylimääräiset sitten myytiin kyläläisille. Kauppoja ei ollut enää 1930-luvulla, se taisi loppua kun Anna ja Antti Määttä perustivat kaupan vuonna 1928.

– Aarno Määttä

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Heikolta tuntuu elämä: jalat ovat tönkkönä, selkää vihloo ja korvissa soi 25:n epävireisen puhelinlangan sinfonia, varpaitten päällisnahka on riekaleina sekä kantapäissä on pahoja lyöttymiä, mustelmille iskettyjen kylkinahkojen alla voi olla poikki muutamia kylkiluita, mutta saattavat ne silti olla suurin piirtein ehyetkin – tuntuu vain siltä kuin olisivat poikki, mikä ei olisi ihme ollenkaan, kun on seisonut korttijonossa yhden pitkän rupeaman. Ei, ei tässä ole liioittelua vähääkään, paremminkin tämä on hyvin lievästi sanottu.

Muuten kyllä korttijonossa on hyvin kiinnostavaa olla. Siinä oppii yhtä ja toista – oppii tuntemaan ihmisiä heidän eri puoliltaan, tosin enemmän siltä toiselta puolelta. Jotkut tyytyvät nurkumatta siihen, mitä heille kuuluu ja mitä annetaan, mutta monet eivät voi käsittää sitä, että säännöstely juuri heidän kohdallaan on niin ehdottoman tiukkaa: kun sen ja sen verran vain on puuttunut luovutukseen määrätyistä villoista ja muista tarvikkeista, ja sitten vain kylmästi pidätetään ostokortti. Niinpä niin, niinpä niin – jos se pidätetään joiltakin muilta, on se oikeus ja kohtuus, mutta häneltä, h ä n e l t ä …

Sitten löytyy joukossa muutamia, tosin harvoja tyyppejä, jotka erikoisen nokkelilla tempuilla yrittävät hamstrata kortteja enemmän kuin mihin ovat oikeutettuja, mutta kun se ei onnistu, menevät hermot epäkuntoon ja sisu purkautuu sakeana ja pahanhajuisena sakkana, jossa poreilee kuvalauseita ja sutkauksia sellaisia, joita yleensä ei viljellä painetussa sanassa – ei edes Joel Lehtosen ”Putkinotkossa” eikä Kiannon ”Ryysyrannan Joosepissa”.

Mutta kansanhuollon virkailijat ovat aivan tunteettomia. He eivät tunnu kuulevan mitään. Kaikki sanat, rumimmatkin, valuvat vaikutuksettomina ohi korvien. Se ei ole hauskaa syrjäisestä. Oikea kaksipuolinen sanaharkka olisi vaihteeksi niin virkistävää tässä yksitoikkoisessa jonotuksessa. Mutta ei – ei synny mitään näytelmää. Ovat niin peräti jo paatuneet ja parkkiintuneet. Joskus vain joku selittävä sana ja torjuva väite – mutta niin kovin kylmän rauhallisesti. Ollapa siellä pöydän takana mies, oikea äkäinen äijä, joka löisi nyrkin pöytään tai taluttaisi jonkin pahimman kanan ulos kotkottamaan.

Hitaaksi moittivat useimmat tuota jakelua, mutta työ on tehtävä tarkasti reklementtien mukaan, sillä kaiken ruljanssin päätteeksi on tehtävä tilitkin, eikä virheitä ole lupa tehdä. Kunta ei kustanna liikoja virkailijoita, sillä valtio palkkaa vain johtajat ja kunnille koko tämä huoltohomma on epänormaalisen ajan rasitus ja tulee vaatimattomastikin järjestettynä maksamaan kauniit pennit. Tilat lisäksi ovat ahtaat ja epäkäytännölliset, joten koko ruljanssi tuottaa aika lailla hankaluuksia niin sysille kuin sepillekin, niin ettei yleensä pitäisi liiaksi ”ryppyillä”.

Mutta loppujen lopuksi: kaikki on niin kuin ollakin pitää. Ihminen on tyytyväisin silloin, kun saa olla tyytymätön. Mihinkä me, rakas lukija, voisimme purkaa pahan sisumme, ellei olisi niitä siunattuja epäkohtia. Ja ketäs me viisaudessamme voisimme neuvoa ja ohjata, ellei olisi tyhmiä, joita saamme auttaa ja holhota. Kunpa ne raukat vain tajuaisivat tyhmyytensä… ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Vuonna 1891 Joulukuun 31. p. päätti Muhoksen kunta yksimielisesti pitämässään varsinaisessa kuntakokouksessa, että niissä kievareissa, mitkä mainittuun kuntaan kuuluvat, oluen myönti peräti kielletään, ettei minkään nimistä olutta saa matkustavaisille rahan edestä antaa.

Tämän johdosta Matti Tikkanen ja Pekka Apaja valittivat kuvernöörin virastoon pyynnöllä saadakseen ne oikeudet, mitkä heille siinä tilaisuudessa myönnettiin kuin he kestikievarin pidon 5 vuoden ajaksi ovat ottaneet. Läänin herra kuvernööri helmik. 29 p. 1892 antamallaan päätöksella on mallasjuoma-asetuksen nojalla hylännyt asiaan kuuluvat valitukset ja samalla myös vahvistanut kunnan päätöksen.

Muutosta tälle päätökselle ovat mainitut kestikievarin pitäjät hakeneet Keisarillisen Suomen Senaatin talousosastossa ja on Keisarillinen Senaatti antamallaan päätöksellä nähnyt valituksen alaiselta päätökselta kuin myös Muhoksen pitäjään kuntakokouksen päätökseltä puheena olevassa asiassa puuttuvan perustusta voimassa olevasta laista sekä katsonut oikeaksi ne kumota.

Siis oluen myyntilupa matkustavaisille Muhoksen kievareissa on entiselleen myönnetty. ¹

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Anja Hämäläinen o.s. Lohela lähetti sivustolle artikkelin Sanginjoen elämänmenosta vuodelta 1967. Siinä haastatellaan Anjan isoäitiä Iidaa Lusikan no 62 Harjusta ja kerrotaan Sanginjoen kylän senhetkisestä elämästä, koulusta ym. Lisäksi haastatellaan kauppiasta ja koulun opettajaa Heikki Markkasta. Tässä artikkelissa muutamia poimintoja siitä. 

Sanginjokelaiset tarvitsevat postiaseman ja lisää työpaikkoja

Ylisanginjoki on noin 50 taloa käsittävä kylä. Kylän väestö saa elantonsa pääasiallisesti maataloudesta. Lisätuloja hankitaan satunnaisista ansiotöistä. Tilat ovat valtaosalta pieniä, viljelysmaat veden vaivaamia. Maatalouden kehityksen jarruna on viljelysmaiden soistuminen. Karjan jalostus on ollut käynnissä jo monet vuodet. Tiloilla on ay-karjaa. Maa- ja karjatalouden hyväksi uurastetaan.

Sanginjoella oli tehostettu kovasti viljelystapoja ja menetelmiä, he saivatkin silloin oikein hyvän sadon kevätkylvöstään. Aktiiviset sanginjokelaiset olivat hommanneet myös paria vuotta aiemmin – siis ilmeisesti vuonna 1965 maamiesseuran toimesta viljankuivaamon. Maamiesseura oli jo tuolloin toiminut siellä lähes 30 vuotta.

Ansiotöistä on puutetta, ajoittain hyvinkin paljon. Pelkän ansiotyön varassa eläviä ihmisiä on lukuisia. Metsätyöt vähenevät. Uusia työkohteita olisi saatava. Parhaillaan on käynnissä keskusmetsäseura Tapion toimesta yksityisten ja yhtiöiden metsämailla kuivatusojien kaivutyö. Muutamia kylän miehiä on ojitusalueella töissä. Vireillä on ollut monet vuodet tienteko Tuppela – Kassinen tiestä, Pirttijärven ylipäästä Ylikiimingiltä Laajille tulevaan tiehen. Kyläläiset toivovat, että tietyöt saataisiin käyntiin lähiaikoina siitäkin syystä, kun ansiotöistä on kylässä puute. Mainittu tiehanke on Muhoksen kunnan työllisyyskohteissa ensimmäisellä tilalla. Uusi tie tulisi yhdystieksi ja tulisi sen piiriin Oulunsalon ja Muhoksen kuntiin kuuluvaa asutusta. Laajin perukalla asuville lyhenisi matka pitäjän kirkolle parikymmentä kilometriä. He joutuvat kulkemaan Ylikiimingin Kirkonkylän kautta Muhokselle ja menee päivä tarkoin vähäisempienkin asioiden toimittamisen takia.

Kulkemisessa oli hiukan ongelmia, mutta Sanginjoen yhteydet saatiin parempaan kunntoon, kun sen syksyn aikana alkoi linja-auto liikennöidä pitäjän kirkolle saakka. Liikennöitsijänä toimi Mörö joka kuljetti päivittäin koululaiset ja muut matkustajat kirkolle. Postinkin toimintaan saatiin parannusta. Tuohon aikaan myymälän hoitajana toiminut Timo Siira hoiti kirjeiden, pakettien ja sanomalehtien jakelun myymälässään. Muut arvopostit kuten lapsilisät ja eläkkeet oli haettava kuitenkin Oulusta asti.

Myymälänhoitaja Siira kertoi, että kaksi postivuoroa sivuuttaa päivittäin Paasilan mäen postipaikan. Oulusta tulee postiauto hyvin aikaisin aamulla. Lajittelen postin kyläläisten posti hyllyyn myymälässäni, ennen myymälän avaamista, kertoi hän. Myymälä on pieni, postia on paljon, postinjakoaikoina on ahdasta, totesi myymälän hoitaja. Työtä postinhoidosta on paljon, palkka pieni. Vero pois otettuna 43 mk kuukaudessa. Ensin ne saatava. Asia onkin vireillä. Tiedossa on tilava huone postiasemalle, sekä postin hoitaja, kertoi myymälänhoitaja Siira.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Ylisanginjoen koulusta silloinen johtaja Heikki Markkanen kertoi, että tuolloin koulupiirissä oppilasmäärä oli huolestuttavalla tavalla vähentynyt. Kun Markkanen oli tullut noin vuonna 1959 kouluun opettakaksi oli koulussa ollut 44 oppilasta, nyt 8 vuotta myöhemmin 38 ja hänen mukaansa tehtyjen laskelmien perusteella viiden vuoden kuluttua olisi oppilasmäärä pudonnut yli puoleen eli 20 oppilaaseen.

Koulu voitti 1966-67 koulujen väliset hiihtokisat sekä myös raittiuslautakunnan organisoiman ohjelmakilpailun, jossa pääpalkintona oli puhdasta rahaa 200 markkaa. Sillä ilmeisesti oppilaat tekivät opintomatka Kemiin ihan lentokoneella. Lisäksi ahkerat oppilaat keräsivät sinä syksynä paperia ja sillä rahalla hankittiin televisio. Aili Laitala toimi tuolloin koulussa opettajana.

Ylisanginjoen vanhin asukas Iida Lusikkakoski Harju-Lusikan talosta kertoi tuolloin seuraavaa:

Huimasti ovat tavat ja touhuilut muuttuneet niiltä ajoilta, kun tulin nykyiselle asuinpaikalleni, totesi vanhaemäntä.

Täällä ei ollut maantietä, kuljettiin kinttupolkuja. Maantie, koulu, kaupat, sähkö ja melkein kaikki koneet, ym. nykyajan hyödykkeet, ovat tulleet tänne täällä oloaikanani. Vanhoihin aikoihin tehtiin työ ihmiskäden voimalla. Sirpillä leikattiin pellot, puitiin viljat vartaalla riihessä, villat kehrättiin kotona ja kudottiin kankaat miehille.

Hän on hoitanut talon emannuutta monen vuosikymmenen ajan, ja osallistuu vielä moniin kotoisiin askareihin. Hän on kasvattanut miehensä kanssa 5-päisen lapsikatraan, joista yksi on kuollut. Lastenlapsia on useita.

Harju-Lusikan 16 ha, peltopinta-alaisen tilan hoidosta huolehtivat nykyisin talon Taimi tytär miehineen ja talon Vilho poika. Karja tilalla on 8-päinen. ¹

H i l d a – M a r i

Pentti Lohelan tarkat silmät huomasivat seuraavan artikkelin Siirtolaisuusinstituutin nettisivuilla:

Oscar Keckonen, kauppias, Calumetin sekä ympäristön huomatuimpia suurliikemiehiä – Oskari Paavonpoika Kekkonen, alk. Huttu (s. 16.9.1876 Kekkola no 28).

Oscar Keckonen on syntynyt Muhoksella, Oulun läänissä, syyskuun 6 p. v. 1876 (oik. 16.9.). Tuli Amerikaan vanhempainsa kanssa v. 1881. Kävi täällä koulua ja varttuneemmaksi tultuansa, työskenteli pajatöissä, perehtyen siten rautaliikealaan perinpohjin.

Toimi sen jälkeen kauppa-apulaisena Red Jacketissa, saavuttaen siten rautakaupan ja rakennusjärjestelyn alalla tietopuolisen ja käytännöllisen kokemuksen. Oman rautakauppansa, tunnetun toiminimellä ”Keckonen Hardware” avasi hän toukokuulla v. 1898 Red Jacketissa, jota on jatkanut näihin asti hyvällä menestyksellä.

Keckosen rautakauppa Calumetissa onkin vuosien kuluessa kohonnut ja laajentunut suurimmaksi, ei ainoastaan paikkakunnalla ja Kuparisaarella, vaan, koko tällä osalla Yläniemekettä.

Varsinaisen rautakaupan ohella harjoittaa Keckosen rautakauppa paljon rakennusalaan kuuluvia töitä lämpöjohtojen ja voimakoneiden sekä likaviemäritarpeiden myyntiä sekä niiden paikoilleen asettamista. Hyvin monilla suurilla rakennuksilla Houghton ja Keweenaw kaunteissa on ollut Keckosen rautakaupalla edellämainittujen lämmitys- ja vesijohtoalaan kuuluvia töitä tehtävänä.

Nykyiseen Red Jacketissa parhaillaan rakenteella olevaan suureen koulurakennukseen teki ilmanvaihto- ja vesijohtotyöt Keckosen liike. Vuosien kuluessa on liike laajentunut, ollen nykyään henkilökuntaa ulkotyöläisiä lukuunottamatta kolmattakymmentä.

Liikehuoneensa on alaan ja tavarain monipuolisuuteen nähden suuremmoinen, hyvin järjestetty. Kauppias Oscar Keckonen omistaa suuren, tiilestä rakennetun kauppatalonsa useine asuntohuoneustoineen sekä vastapäätä olevan tiilestä rakennetun kauppatalon, jossa McLogan-Pearcen musiikkikauppa sijaitsee. Sekin on suuremmoinen rakennus.

Mr. Keckonen on oman varsinaisen toimensa ohella ollut pitemmän aikaa käytetty yleisissä luottamustoimissa paikkakunnallaan ja sen ulkopuolellakin. Ollut pitemmän aikaa jäsenenä First National Bankin johtokunnassa. Presidenttinä Suomalaisessa Keskinäisessä Palovakuutusyhtiössä, Copper Country Building & oLan Associationissa, Kuparialueen Rakennus- ja Lainausyhtiössä myöskin presidenttinä, Valvojalehden perustajia, sen johtokunnassa ollut alusta alkaen ja nykyään johtokunnan puheenjohtaja ja liikkeen ylin valvoja.

Oli joku aika sitten useita vuosia Red Jacketin kaupungin valtuustossa, valtuuston varapuheenjohtajana, Houghton kauntin republikaanipuolueen sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hallituksen sodanaikaisten vapaudenlainojen Houghton kauntissa toimivan komitean jäsen. Kuulunut Kansallisseurakunnan johtohenkilöihin, avustanut sitä samoin kuin paikkakunnan toisiakin seurakuntia ja niissä toimivia kouluja, seuroja ja yhdistyksiä.

Mr. Keckonen on ollut pitkäaikainen jäsen Kaleva Loukkaus- ja Sairastus-apuyhtiössä. Ollut suomalaisen ensimäisen Maccabee Sampo seuran perustajia, joka oli ensimäinen suomenkielinen Maccabee seura koko maassa, tullen tavallaan pääseurana toimimaan suomalaisten keskuudessa. Mr. Keckonen on ollut jäsen pitemmän aikaa Vapaamuurarien yhdistyksessä, samoin Elk’ien, Odd Fellow ja Eagle seuroissa y.m.

Kun ottaa huomioon oman laajan liikkeensä tuottaman monipuolisen työtaakan lisättynä edellämainituilla sivutoimilla, on siten aika käytetty tarkoin. Mutta Mr. Keckosella on monesti riittänyt aikaa toimia ulospäinkin. Hän on ollut m.m. mukana viime vuosina Yhdysvaltain ja Suomen keskinäisten, meitä suomalaisia koskevien asioiden tärkeissä neuvottelukokouksissa y.m.

Mr. Keckonen meni avioliittoon v. 1897 neiti Sofia Pajunpään kanssa, josta avioliitosta on syntynyt 4 poikaa ja 3 tytärtä.

Artikkeli julkaistu kokonaisuudessaan Siirtolaisuusinstituutin luvalla, Soljan huom. ¹

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Kuvassa Saarelan asemakaava.

Aloittaessani työni Koivikossa 1970-luvun alussa oli ensimmäisiä työtehtäviäni Saarelan meijerin, sahan, myllyn ja Rantakaupan alueiden perustamisen sekä niiden omistusuhteiden selvittäminen. Muhoksen kunta oli hankkinut omistukseensa Saarela 13:8 ja Maitola 13:10 nimiset tilat ja päättänyt lahjoittaa ne Koivikolle. Kunta lahjoitti maat sillä ehdolla, että Muhokselle perustetaan oma maatalousopisto ja sehän toteutuikin.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Rantakaupan tontti vaihdettiin Osuuskaupan kanssa samansuuruiseen alueeseen Jussilantien varrelta Koivikon viljelysmaahan. Osuuskaupalla olikin jo tällä alueella ennestään viljankuivaamo. Saarelan sahan, myllyn, meijerin ja Rantakaupan alueet puhdistettiin, perustukset hajotettiin ja alue tasoitettiin. Ranta-aluen maankorkeutta nostettiin useita metrejä KTK:n avustamana. Alueelle rakennettiin myös pallokenttä.

Jo tuolloin ajattelin, että vanhojen rakennusten paikat kannattaa laittaa muistiin. Olihan tämä paikka ollut Muhoksen keskus jo ennen rautatien ja valtatien rakentamista. Piirsin  sitten alueesta kartan, joka ylläolevassa kuvassa. Poikani Matti siirsi piirtämäni kartan digitaaliseen muotoon.

– Kalevi Leskelä, Koivikon entinen pehtoori

Maakauppiaat Muhoksella ovat alkaneet valmistaa nisuleivoksia kaupattavaksi. Kilpailu tälläkin alalla on käynyt niin kiihkeäksi että varsinaiset nisuleipojat paikkakunnalla alkavat käydä alakynteen. Ken sitten kilpailussa voiton saanee, sen aika näyttää ja akat sen tiennevät! ¹

Lilly Mathilda Oskar Magnuksentytär Dahlbäck (s. 23.5.1879 Oulu, k. 8.5.1939 Sotkamo). Lilly palveli liikealalla Rovaniemellä, Haaparannassa ja Oulussa; harjoitti leipuri-, sekatavara- ja matkustajakotiliikettä Muhoksella 1906-17. Lilly Dahlbäckin leipomo- ym. rakennuksen Muhoksen kirkonkylällä urakoi Karhun no 7 isäntä Juho Benjamin Heikkinen. Lillyn muutettua pois Muhokselta vuokrasi kauppias Eetu Tuunanen talon omiin liiketoimiinsa.

Lillyn isä oli Oskar Magnus Erik Magnuksenpoika Dahlbäck (s. 19.8.1848 Oulu, k. sydäntautiin 16.6.1910 Muhos). Hän oli käynyt Oulun triviaalikoulua. Työskenteli liikemies G. W. Antmanin sahan kirjanpitäjänä Oulussa ja veljensä Fredrik Ferdinandin kauppaliikkeen hoitajana Pielavedellä vuoteen 1877, jolloin otti haltuunsa isänsä levysepänliikkeen ja talon Oulussa, missä jatkoi liikettä vuoteen 1888. Oleskeli Yhdysvalloissa 1888-90. Jatkoi levysepänliikettä Torniossa 1891-1904 ja Oulaisissa 1904-06. Asui perheineen vuodesta 1906 Muhoksella. Puoliso Oulussa 1.9.1877 Amanda Matilda Mattsintytär Nybacka (s. 7.5.1847 Oulu, k. 22.12.1929 Sotkamo).

Lillyn puoliso 9.11.1917 Sotkamossa maanviljelijä, kauppias Emil Juhonpoika Korhonen (s. 24.10.1860 Sotkamo, k. 67-vuotiaana kotonaan 1.12.1927 Sotkamo). Pariskunnalla oli 19 vuoden ikäero ja Lilly oli avioituessaan 37-vuotias.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Emil harjoitti vuodesta 1902 kauppaliikettä Sotkamon kirkonkylällä. Oli useita vuosia mm. kunnallislautakunnan esimiehenä ja kunnankirjurina. Emil oli jäänyt leskeksi toisesta vaimostaan Olga Vilhelmiina Pekantytär Kaartisesta (s. 6.4.1873 Hyrynsalmi, k. 20.1.1914 kaksoissynnytykseen). Pariskunta oli vihitty 16.3.1894. Perhe asui Sopala-Kansalan no 1 talossa Ylisotkamossa. Emilin ensimmäinen vaimo oli 4.7.1884 vihitty Olgan vanhempi sisar Anna Liisa Pekantytär Kaartinen (s. 15.5.1865 Hyrynsalmi, hukkui 28-vuotiaana 6.6.1893 ilmeisesti Nuasjärveen).

Lilly oli Kansalan talon emäntä 1917-27 eli miehensä kuolemaan saakka. Hän oli myös Sotkamon kirkkovaltuuston ja diakonaattiyhdistyksen johtokunnan jäsen. Sai mm. 1918 aktivistimitalin. ² Perheessä pojat Urho ja Aarne Korhonen, jotka olivat syntyneet Emilin aiemmasta avioliitosta.

Sanginjoen kylän Vanhatalossa asuvaa Esko Holappaa haastatteli Pentti Lohela joulukuussa 2017. Haastattelu julkaistaan kuuden artikkelin sarjana. Kiitos Pentti ja Esko!

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Leipivaaran Kustu oli erikoinen persoona (Iisakki Kustaa Iisakinpoika Leipivaara, s. 4.11.1895 Ylikiiminki). Kustu asui siellä mihin taloon se sattui menemään. Kamppeitaan hän piti Koistinahon riihessä. Sanoi asuneensa poikasena Kutuahossa. Sillä ei ollut kotia missään, joten se kulki taloissa, oli käsistään kätevä ja teki hommia. Toinen jalka sillä oli huono. Hän taisi kuolla vuonna 1972, ylikiiminkiläisiä syntyjään. Hän oli värikäs persoona, oli saanut liikanimen lääkäri Borg, kun keitti nuorena niin hyvää pontikkaa. Kun se tuli pirttiin, sanottiin että lääkäri Borgko sieltä tulee.

Toinen persoona oli Salmin Santeri alk. Oleksei  Jeremianpoika Potapoff (Potapov, s. 18.4.1898 Pistojärven Salmenkylä, k. 2.11.1958 Oulu). Taisi olla niiden laukkukauppiaiden jälkeläisiä. Hän asui tuolla Ala-Sanginjoella ja kulki kauppareissulla Kuhmoa myöten. Oli määrätyt talot missä aina yöpyi, täällä yöpyi ainakin 1950-luvulla.

Hän oli kuin radio, kertoi itärajalta matkan varren uutiset ja samoin kun kävi Oulussa, mitä sinne päin kuului. Isävainaakin sanoi, että missähän se Santeri on, saisi kuulla viimeiset uutiset. Nahkoja hän osti myös. Suksella kulki talvella ja kävelemällä kesällä, kantamukset olivat selässä. Tuosta meni Laajille ja Vepsälle päin.

Santerin vaimo oli Anastasia Kiriloff (Naimi, s. 4.3.1900, k. 19.6.1952), tytär Helmi, sisar Selma Salmi (s. 5.6.1897 Pistojärven Salmenkylä, k. 28.12.1967 Oulu) – perheen hautakivi Oulussa.

Laina-äiti kertoi ostaneensa neuloja ja lankaa. Pikkupoikana jäi mieleen, että Santerin kourat oli isot. Vanhoilla päivillään hän osti puolukoita ja piti pikkukauppaa Ala-Sanginjoella. Puolukkakauppaa teki sitten 60-luvulla. 

Kynsilehdon Eeli otti valokuvia. Itse hän valmisti kuvat. Otti luokkakuvia ja äitienpäiväkuvia, hyviä kuvia otti.

Kotona meillä oli jatkuvasti savottamiehiä. Illat kertoivat juttuja. Yksi mies asui meillä viisi vuotta yhteen menoon. Sitten lähti poloinen Helsinkiin ja jäi auton alle, jalka meni poikki. Puhuttiin ettei kannata lähteä Pirttijärveltä pois. 

Puita osti silloin Oulu Oy, Metsäliitto ja Toppila Oy. Koskelan Paavo osti puita myös. Joku firma osti valtavia kuusia ulkomaille. Niiden piti olla 18 metriä pitkiä ja määrätty vahvuus latvalta. Siinä oli tarkat laatukriteerit, yhtiö pudotti herkästi pikkuviasta hintaa. Priimapuita oli harvassa. Nykyisin on tarkkaa esimerkiksi lenkouden suhteen.

Melko vastikään keskusteltiin edesmenneestä Pentti Holapasta (1927-2017, ministeri ja Finlandia-palkittu kirjailija). Hän oli Eskon serkku. Kuuluivat puhuvan Ylikiimingissä, että missä se oikein syntyi. Kun kukaan ei tunnu tietävän, näin kertoi naapurin Eero. Sanoin Eerolle että oikaise se. Vanhat ihmiset muistelivat aikoinaan että Pentti syntyi Sarkkisen riihessä Muhoksen puolella ja asuivat silloin Onteron no 60 Rinteen torpassa. ¹

Mökki on vieläkin olemassa, työväentalosta noin 50 m eteenpäin Ylikiiminkiin päin. Sitten he asuivat Rajalassa, joka oli Oulunsalon enklaavia, Kaverilla, eli sukulaisperheen talossa kunnes muuttivat lopullisesti pois. ^{2 3}

Sanginjoen kylän Vanhatalossa asuvaa Esko Holappaa haastatteli Pentti Lohela joulukuussa 2017. Haastattelu julkaistaan kuuden artikkelin sarjana. Kiitos Pentti ja Esko!

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Tämä paikka on ollut alkuaan seurakunnan torppa (Koortila no 34, Vanhatalo). Sitten Laina-äiti alkoi hakea sitä itsenäiseksi, siitä ei pappilan väki tykännyt. Seurakunnan torpparilla oli paljon taksvärkkitöitä ja omat työt tahtoi jäädä tekemättä. Äitilläkin oli se hankala tilanne, että velipoika oli armeijassa. Strömmeri oli suutahtanut, sanoi, ettei saa antaa metsää, ja kierrätti rajat rämeen laitaan. 11 hehtaaria tuli tilaksi, pikkusen kankaanlaitaa ja räme.

Myöhemmin rovasti Heikinheimolla oli tapana kiertää kesäisin järven ympäri. Heikinheimo sanoi: ”Pane paperit vetämään, saat metsää lisää”. Isä ajatteli kuitenkin, että eiköhän tämä ole tässä. Räme ojitettiin myöhemmin, mutta ei se kovin hyvin kasva. 80 metriä talosta on lähimmät hillat, hyvä asia sekin. Erikoinen perä tämä on kun ei thaimaalaiset osaa tänne.

Ennen vanhaan kylän lapsia kävi tässä rannassa uimassa, oli hyvä paikka. Urheiltiin myös, oli keihäänheittoa, kolmiloikkaa, pituushyppyä, eli monenmoista. Isä meinasi hermostua kun heinikoita poljetaan, tällaista oli 50-luvulla. Hoijakka oli myös järvellä joka talvi.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Siihen pirttiin mentiin kouluun kylällä missä Antti Määttä asui. Kolme kauppaa oli, Oulun Osuuskauppa, Muhoksen Osuuskauppa ja yksityinen. Ylikiimingin kauppa-auto kävi myös. Leinosen kaupassa Laitasaaressa tuli pyörällä myös käytyä. Nykyisin sen poika kuulemma pitää yritystä 8-tien varrella Paavolassa. Se on nimeltään Taukokartano. Leinosen kaupan myyjää näkee joskus kirkolla, mikä se olikaan nimeltään Matti, Klemetin Matti.

Nykyinen Vanhatalon asuinrakennus valmistui vuonna 1978. Rakentaminen oli hidasta hommaa kun ei ollut sähköä. Kaivoin puukolla nuo hirren nurkat. Talvi siinä meni kun Tilleyn valossa tehtiin. Sievempi tuli tuolla tavalla kuin pelkällä lista-asennuksella. Sähköt tulivat Pirttijärvelle vuonna 1979.

Vanhatalon pihalla on museo jossa on vanhoja esineitä, tarvekaluja. Viimeksi kotimuseoon saatiin erikoinen rautahöylä.

Muistoja Sosolta Kankaan, Huovisen ja SOK:n kaupasta 1950-70 luvuilta. Kuvassa Alahelisteen kauppa Laukan sillan läheistöllä. Jos allamainituista kaupoista on jollakin kuvia, ottakaapa yhteyttä! Sivustolle ladattuja kauppojen kuvia voit katsoa tästä.

Kankaan sekatavarakauppa sijaitsi Sosolla Heljäntien haarasta seuraava talo Ouluun päin. Talo on vieläkin olemassa ja asuttuna. Lapsuus- ja nuoruusajoilta muistan kun kaupassa asioitiin. Kaupan omistivat silloin Kalervo ja Lempi Kangas. Kun postin tulo loppui Soson pysäkille niin posti toimitettiin Kankaan kauppaan. Kauppiaat jakoivat postin pieniin nimettyihin lokeroihin joista jokainen kävi sitten hakemassa postinsa.

Meidän lokero oli vasemmassa laidassa silmien korkeudella. Postiautoa odoteltiin puolen päivän aikoihin ja silloin kaupassa oli paljon väkeä. Se oli sosiaalinenkin tapahtuma kun lähiseudun asukkaat sinne kokoontuivat ja tarinoita kerrottiin. Kalevi muistaa kun hän pikkupoikana omalla postivuorollaan haki postin koko Konnun törmän taloihin, sitä ennen se haettiin Soson pysäkiltä.

Kahvi jauhettiin isolla kahvimyllyllä asiakkaalle. Jauhot ja ryynit ostettiin irtotavarana. Kylmätiskissä oli makkaraa jota sai ostaa paloina ja lihaa oli myös tarjolla. Muistan OTK:n leipomon tekemää leipää nimeltä ”Hulikakku”; ohut pyöreä leipä jossa oli reikä keskellä. ¹ Sitä käytii ostamassa ja hyvää oli, muu leipä leivottiin kotona. Joskus raskittiin herkutella ihanilla pikkuleivillä joita oli myös irtomyynnissä.

Kaikenlaista ompelutarviketta, lankaa, nappejä, vetoketjuja oli tarjolla. Puhdistusaineita, saippuaa ja kaikkea mitä nyt sekatavarakaupassa voi olla. Pennin maksavia nallekarkkeja kävimme ostamassa jotka kauppias kääräisi pieneen paperitötteröön. Kalervo Kankaan toinen käsi oli mennyt poikki ranteen kohdalta, mutta se ei haitannut kauppiaan työtä ollenkaan. Jossain vaihessa kaupan pihalla oli myös tankki polttoaineen jakelua varten.

Kaupan pihanpuolella kauppiaitten kotiin menevässä eteisessä oli sen seudun ainoa puhelin josta käytiin soittamassa jos oli tarvetta. Puhelin soi niin isolla äänellä että hyvin kuului kaupan puolellekin. Kaupassa sai silloin tupakoida.

Hyvät on muistot kaupasta jääneet ja aina oli ystävällinen palvelu myös meille lapsiasiakkaille. Ostoksia sai tehdä myös ns. vastakirjalle ja ne maksettiin miten oli sovittu. Kaupan toiminta loppui 1972. ²

Jaakko Huovisen (Arvo Jaakko Kaarlenpoika, s. 1921 Huovinen no 15) sekatavarakauppa sijaitsi vastapäätä nykyistä Huovisen Navettasalia samoihin aikoihin. Rakennus on vieläkin paikallaan ja asuttuna. Siellä me ei kovin paljon asioitu koska Kankaan kauppa oli lähempänä kotiani Murtotörmässä. Kaksi kauppaa sijaitsi lähekkäin toisiaan ja varmaan tiilitehtaidenkin työllistävä vaikutus näkyi.

SOK:n Soson sekatavaramyymälä sijaitsi Tyrnäväntien varressa vasemmalla puolella nykyisen Sosontien tienhaaran kohdalla. Kalevi muistelee että Rauhionojalle hevosella peltotöihin mennessä käytiin sieltä ostamassa viikon ruuat. Myymälä oli toiminnassa ainakin 60-luvun puoliväliin.

Näitä muistelivat vuonna 2020 Elsi Lehikoinen, Murtotörmän tyttö ja Kalevi Leskelä, poika Konnun törmältä.

Liitto 4.2.1937, s. 3, Kaleva 9.2.1937, s. 3, Osuuskauppalehti 17.2.1937, s. 24 (tekstit yhdistetty ja tarkistettu)

Eilen vaipui kuolemanuneen Muhoksella Muhoksen Laitasaaren myymälän ent. myymälänhoitaja Olga Maria Apaja (s. 22.9.1871, k. 3.2.1937) noin 65 vuoden ikäisenä. Hän oli ollut pari vuorokautta sairasvuoteessa, jossa sydänhalvaus hänet eilen kohtasi. Neiti Apaja oli 25 vuotta Muhoksen Osuuskaupan palveluksessa, siirtyen kuusi vuotta sitten eläkkeelle. Hän sai silloin myös SOK:n ansiomerkin pitkäaikaisesta toiminnastaan kauppa-alalla. Neiti Apaja oli vaatimaton, pidetty ihminen, joka uhrasi aikansa etupäässä toimelleen. Viime vuosina hän yhdessä sisarensa kanssa hoiti kotitaloaan Apajaa. Aina avuliasta ja ystävällistä ”Mari tätiä” kaipaa omaisten ohella laaja ystävien ja tuttujen piiri.
Liitto menetti hänessä pitkäaikaisen ystävän ja asiamiehen. Lähinnä jäivät häntä kaipaamaan kaksi sisarta ja veli perheineen.

Liitto 21.2.1937, s. 3

Myymälänhoitaja Olga Maria Apajan kylmennyt tomu saatettiin viimeiseen leposijaansa Muhoksen hautausmaalle. Hautausväen kokoonnuttua Apajan taloon veisattiin hautausmaalle lähdettäessä vanhasta virsikirjasta virsi 280, minkä jälkeen puhui maanvilj. H. Ähkynen. Haudalle saavuttua toimitti rovasti K.A. Strömmer ruumiinsiunauksen ja piti kauniin hautauspuheen, jossa hän valituin sanoin muisteli vainajaa ja hänen elämäntyötään. Haudalla puhui myös johtaja P. Leppäsaajo.

Hautakummulle laskettiin ensin seppeleet vainajan sisarilta ja veljeltä perheineen sekä tämän jälkeen Aulis Apajan perheeltä, Hakoridan ja Leppäsaajon perheiltä, Tervot, Vegeliukset ja Pasaset, op. Alakojolan perheeltä, Hyrkit ja Visavaarat, Kauppilan perheeltä, Kesäniemet, Lotvoset, Kinnuset, Kukkosen perheeltä, O. Rahkon perheeltä, Katri ja Eeva Honkarinta, Pikkaraiset, Rahkolat, Inkalat, Iida Arola ja Martta Parviainen, A. Rahkon ja H. Arolan perheiltä, J.T. Karhun perheeltä, Kinnusen sisaruksilta, Hanna ja Aune Inkalalta. Kukkalaitteita laskettiin useiden yksityisten ystävien puolesta sekä Muhoksen Osuuskaupan kukkalaite, jonka laskivat taloustirehtööri J.T. Karhu ja maanvilj. J. Yrjänä edellisen puhuessa vainajan pitkäaikaisesta työstä osuuskaupan hyväksi, sekä Laitasaaren kylän uskonveljien ja sisarten kukkalaite. Lopuksi veisattiin virsi ”Sun haltuus rakas Isäni”.

Kaunis kukkaiskumpu jäi todistamaan syvää kaipauksen tunnetta, jonka harvinaisen pidetyn lähimmäisen poismeno on paikkakunnalla aiheuttanut.